Toivonhelmiä

Suru on varmasti meille kaikille tuttu tunne. Jokainen on joskus surrut jotain elämässään. Oli se sitten läheisen menehtyminen, avioero, vakava sairaus tai mikä tahansa surua aiheuttava menetys.

Tässä blogissa keskityn läheisen ihmisen menettämisistä johtuvaan suruun lähinnä  omasta näkökulmastani sekä surevan henkilön kohtaamiseen.

Olipa menetys millainen tahansa, jokainen suree omalla tavallaan. Surun kestoa ei kukaan toinen voi tietää eikä määrätä. Jokainen suree omalla tavallaan, ei ole mitään tiettyä kaavaa tai aikaa.
Toiset tarvitsevat pitkän sairasloman toipuakseen, kootakseen tunteensa, kursiakseen itsensä kokoon.

Toiset taas, minä mukaan lukien, haluavat  mennä suhteellisen nopeasti takaisin töihin. Koin, että töihin palaaminen toi elämääni normaalit rutiinit, normaalin arjen ja rytmin. En voi kylliksi kiittää työnantajani  ja työyhteisöni suhtautumista asiaan.
Töissä pystyin hetkeksi unohtamaan suruni, olkoonkin, että kotiin palatessa ikävä saattoi ottaa ylivallan ja vyöryä yli kevättulvan voimalla.

Tunteita oli ja on monenlaisia, välillä jopa viha, pettymys ja katkeruus nostivat päätään. Nekin kuuluvat asiaan ja se on ihan luonnollista, tunteet ovat tunteita.

Työssäni kohtaan myös usein läheisensä menettäneitä, surevia ihmisiä.
Surevan kohtaaminen ei aina ole helppoa. Tilanne on hyvin herkkä ja vaatii taitoa lukea tilannetta. Usein riittää, että ottaa osaa suruun, kuuntelee, on aidosti läsnä. Eikä ole väärin sanoa, etten nyt osaa sanoa mitään. En myöskään häpeä sitä, että kohtaamistilanteessa kyyneleet kihoavat silmiini, se on inhimillistä.

Surutyössä voi tarvita myös ammattiapua, itse hain apua psykoterapiasta ja työpsykologilta. Tärkeää on myös keskustella läheisten ja ystävien kanssa eikä jäädä surunsa kanssa yksin.
Myös ihan konkreettinen apu on tärkeää. Kysy surevalta: "Miten voit? Voisinko olla jotenkin avuksi, tehdä jotain puolestasi?"
Älä väheksy surua tai mitätöi tunteita, toisen tai omiasi.

Oman suruni kanssa olen pikkuhiljaa oppinut elämään. Suru on muuttanut muotoaan, muuttunut ikäväksi ja kaipuuksi sekä hyväksymiseksi.  Se ei ole enää läsnä jokapäiväisessä elämässä, mutta tulee hetkiä, jolloin ikävä on kova. Voi olla, että vielä jossain vaiheessa tulee "pieni romahdus", sekin on mahdollista ja luonnollista, mutta tiedän mistä saan apua.

Mitä olen surussani oppinut? Ainakin sen, että on elettävä nyt, tätä hetkeä, ei sitten kun. Kukaan meistä ei tiedä milloin on se viimeinen hetki, ja silloin en halua miettiä mitä olisin halunnut tehdä, mitä jäi tekemättä tai kokematta. Toivon, että uskallan rohkeasti toteuttaa unelmiani ja haaveitani.

Kauniit muistot säilyvät sydämessä.
Aina.
Ja elämä jatkuu niin kauan kuin se jatkuu.

❤️ -Tuula

‍

Elämässä joutuu usein luopumaan, mm. tavaroista, asioista, tavoista ja tottumuksista, työstä, terveydestä, lapsista, parisuhteesta, läheisistä, ystävistä.
Luovumme  joistakin asioista päivittäin, joistakin joskus ja joistakin lopullisesti.

Luopumista voi myös yrittää opetella, siihen voi pikkuhiljaa valmistautua. Maallisesta mammonasta on suhteellisen helppo luopua, ihmisistä paljon, paljon vaikeampaa.
Monesti tunteet ja järki painiskelevat keskenään. Järki on realistisempi, ymmärtää asian, tietää mitä on tulossa,  mutta tunne ei vielä halua uskoa.

Asian voi kääntää myös toisin päin. Joskus tunne on niin voimakas , että järjen ääni jää taustalle.
Ei vaan halua uskoa tai ymmärtää mitä on edessä, vaikka toisaalta tietää väistämättömän.

Viimeisen kuukauden ajan olen itse joutunut pohtimaan luopumista hyvin konkreettisesti ja läheltä. Tietää mitä tulossa on, mutta siltikään ei haluaisi luopua vielä. Kesä on kauneimmillaan, vehreimmillään, vielä edessä.
Ei nyt, ei vielä.
Mutta luopumisen aika tulee väistämättä. On aika irrottaa ote, luovuttaa, päästää irti. Onneksi kukaan ei tiedä milloin.
Osaako siihen sittenkään mitenkään valmistautua? Vaikka tietää ja tuntee?

Olen katsellut elämää kuvaannollisesti pienen rinkulan läpi, välillä tuntuu ettei näe yhtään mitään, näkökenttä on hyvin rajallinen ja sumea.
Kuitenkin, rinkulan taustalla häämöttää valo, kirkkaus, lupaus tulevasta, lupaus helpotuksesta. Luopumisesta aiheutuva tuska ja suru vie oman aikansa ja sinä aikana on lupa tuntea kaikki tarvittavat tunteet.

On myös jotain mistä ei pidä luopua koskaan: Toivosta 💙

❤️ -Tuula

‍

Tänään pysähdyin miettimään suorittamista, pysähtymistä ja itsestään huolehtimista. Lomaviikkoni alkaa olla lopuillaan ja olen nukkunut ja syönyt hyvin, viettänyt aikaa hyvässä seurassa ja huomioinut asioita, joista voin olla kiitollinen. Tehnyt asioita, joista olen saanut hyvän mielen ja joita en välttämättä normiarjessa pysty tekemään. Vaikka on tullut tehtyä kaikenlaista, en silti koe suorittaneeni asioita.

‍
Usein kuitenkin huomaan suorittavani erilaisia asioita. Teen, suoritan, jaksan vielä vähän. Teen tämän homman loppuun, jaksan vielä seuraavat kaksi viikkoa, sitten on vapaata ja voin levätä. Kehossa tuntuu kipua, väsyttää, on nälkä, pinna on kireällä, nukuttuakaan ei oikein saa. Mutta silti vielä jatkan. Kuulostaako tutulta?

‍
Joskus suorittaminen jatkuu vaikka jokin käskee jo hiljentämään.
Keho on saattanut antaa merkkejä esim. kipuilemalla, verenpaine on koholla, on voimaton, väsynyt olo. Huonoon oloon on jo saattanut tottua, koska olo muuttuu pikkuhiljaa, huomaamatta ja sitten se alkaakin tuntua normaalilta.

‍
Mikä ajaa meitä suorittamiseen, työssä, opiskelussa, urheilussa, parisuhteessa, arjessa, elämässä? Onko se halu tehdä asioita paremmin kuin muut, halu näyttää kuinka osaan, jaksan ja pystyn? Onko se pakenemista jostakin? Kun suorittaa ja paahtaa esim. töissä, painuvatko taka-alalle ongelmat perheessä, tai toisinpäin?
Onko suorittaminen pakenemista tunteista? Kun painaa täysillä eteenpäin, ei pysty eikä jaksa enää ajatella, miltä oikeasti tuntuu?
Entä jos vauhti pysähtyy ja taustalle painetut tunteet vyöryykin mieleen tsunamin lailla?
Entä jos kehosi pysäyttää sinut?
Keho voi antaa pieniä vinkkejä, ettei kaikki ole ihan kohdallaan, tai heti kerralla kunnon muistutuksen, joka vaatiikin sitten pidemmän pysähdyksen. Keho on fiksu kumppani, jos malttaa kuunnella sitä.

‍
Pysähtyminen ei tarkoita, että kaikki tekeminen pitäisi lopettaa. Pysähtyä kannattaa varsinkin silloin, kun huomaa suorittavansa. Pieni pysähdys, jolloin on hetki aikaa miettiä, miksivauhti kiihtyy, miksi en tee asioita ns.normaalisti, vaan teot muuttuvat suorittamiseksi. Onko taustalla joku asia tai tunne, jota haluan paeta, jota en halua kohdata?

‍
Kun kesälomat nyt alkavat olla takana ja syksy tekee vauhdilla tuloaan, muistetaan välillä pysähtyä. Keskitytään hengittämään rauhallisesti.
Kuulostellaan miltä kehossa tuntuu, kuulostellaan onko mielessä joku asia, joka painaa, ja annetaan kaikenlaisten tunteiden tulla. Ei säikähdetä niitä, vaan annetaan niiden vaan tulla.

Sytytetään vaikka kynttilä ja tuijotetaan liekin lepatusta hetki kaikessa rauhassa. Kietoudutaan lämpimään vilttiin tai otetaan rakas lapsi, kumppani tai ystävä kainaloon. Ja ollaan vaan. Sitten jaksaa taas jatkaa tekemistä, ei suorittamista.

‍
-Tuula

‍

Vietämme yllättävän suuren osan elämästämme töissä.
Omaa virallista työuraa tulee ensi vuonna 35 vuotta. Piti vielä oikein laskimella tarkistaa, että menikös se todella oikein. Ja ennen sitä vielä nuorena kesätöitä ja lyhyempiä pätkiä erilaisissa töissä.
Huhhuh! Melkoinen matka!
Ei siis ole ihan yhdentekevää millaisessa ympäristössä ja yhteisössä työskentelet.

‍
Haastankin sinua miettimään omaa työyhteisöäsi ja itseäsi työyhteisössä.
Millainen työkaveri olen? Millainen esimies olen? Millainen olisi ihanteellinen työyhteisö?

‍
Tervehdinkö kaikkia, kun tulen töihin?
Huomioinko toiset?
Kysynkö koskaan toisilta mitä kuuluu, miten jaksat, onko kaikki hyvin?
Luotanko toisiin, uskallanko jättää työtehtävän kollegan hoidettavaksi vai onko se pakko hoitaa itse, koska muut eivät kuitenkaan osaa?
Jätänkö jonkun ulkopuolelle, koska en pidä hänestä tai en koe voivani luottaa häneen?
Uskallanko ottaa hankalatkin asiat puheeksi, rohkeasti, avoimesti?
Jos itsellä on huono päivä, saavatko muutkin siitä osansa?
Osaanko pyytää ja antaa anteeksi?

‍
Keskustellaanko työyhteisössä avoimesti vai puhutaanko siellä selän takana? Huomioidaanko kaikki vai jätetäänkö joku/jotkut ulkopuolelle? Arvostetaanko kaikkia yksilöinä?
Onko työyhteisössä erilaisin ”kuppikuntia”?
Puhalletaanko ”yhteen hiileen”?
Mietitäänkö ongelmatilanteessa yhdessä, miten tilanteen olisi voinut välttää?
Etsitäänkö syyllistä vai kannustetaanko? Annetaanko palautetta, positiivista ja rakentavaa? Onko työyhteisössä yhteiset arvot, yhteiset tavoitteet?
Huomioidaanko yksilölliset vahvuudet?

‍
Kuten jo mainitsin, työssä vierähtää suuri osa elämästämme.
Haluammeko sen olevan pakonomaista puurtamista, jokapäiväistä selviytymistä?
Onko se paikka, jossa on pakko olla, että saa laskut maksettua ja perheen elätettyä? Oletko työpaikassasi, vaikka voit huonosti tai tulet kohdelluksi huonosti?
Onko se paikka, johon on mukava mennä? Tunnetko saavasi siellä arvostusta, työtäsi, vahvuuksiasi ja sinua yksilönä arvostetaan?

‍
Toivon, että tämä kirjoitus herätteli jotain ajatuksia sinussa.
Ehkä jäit miettimään, oletko tyytyväinen omaan työyhteisöösi tai huomaamaan kuinka hyvässä työyhteisössä työskentelet.
Välillä on myös hyvä katsoa peiliin.
Voisinko kenties itse omalla käyttäytymiselläni vaikuttaa työyhteisöni tai työkaverini hyvinvointiin? Onko jotain mitä voisin tehdä toisin?
Voisinko muuttaa omia toimintatapojani?

‍
On isoja ja pieniä työyhteisöjä.
On isoja ja pieniä ”egoja”.
Jokaikisessä työyhteisössä.
Kaikkia työkavereita ei tarvitse rakastaa, eikä välttämättä tarvitse edes tykätä. Työkaverit saa harvoin valita, joten kaikkien kanssa on tultava toimeen. Mielestäni aikuisen ihmisen on se ymmärrettävä ja hyväksyttävä.
Olen saanut työskennellä sekä isoissa että pienissä työyhteisöissä, ja myös yksin. Olen oppinut ja oivaltanut niistä paljon. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa.

‍
Tämä aihe tuli mieleeni, kun pohdin omaa työuraani ja työpaikkojani ja elämääni sekä mietin keskusteluja ystävien, läheisten ja asiakkaiden kanssa.

‍
Viime aikoina kun elämän rajallisuus on tullut liki, on sekin haastanut ajattelemaan, mitä vielä haluaisi kokea ja nähdä.
Mikä minulle on oikeasti tärkeää, millaisessa ympäristössä ja millaisten ihmisten kanssa haluaisin loppuelämäni viettää.
Elämänkulusta ei koskaan voi tietää.
‍

-Tuula

‍

Meitä ihmisen hyvinvoinnista huolehtivia ammattilaisia on paljon.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Sekä keho että mieli tarvitsevat huolenpitoa, kipuileva keho vaikuttaa mieleen ja kun mieltä painaa jokin asia, kehokin reagoi.

Kun mieli on maassa, kivut kehossa tuntuvat pahemmilta. Kun olo on rentoutunut ja mieliala on hyvä, iloinen ja onnellinen kehon kipuilun ja tuntemusten kanssa on helpompi elää.

Minusta olisi upeaa, jos yhteistyötä kehon ja mielen ”hoivaajien” kanssa tehtäisiin enemmänkin.

Ilman epäluuloisuutta, ilman kateutta, vähättelyä, vertailua ja arvostelua siitä kuka tai mikä hoito tai terapia olisi juuri se oikea. Jokainen meistä haluaa olla työssään mahdollisimman hyvä, tehdä työtään suurella sydämellä, asiakkaan parhaaksi, omasta jaksamisestaan huolehtien.

Osteopaatti voisi ohjata asiakkaan terapeutille, jos huomaa, että asiakkaan jumit johtuvatkin esim. kehoon patoutuneesta vihasta?  Tai terapeutti voisi ohjata asiakkaan hierojalle tai fysioterapeutille, koska huomaa asiakkaan kehon olevan jännityksessä? Farmaseuttina olen ohjannut asiakkaan lääkäriin, jos en ole osannut auttaa.

Peräänkuulutan myös psykoterapeuttien ja muiden terapeuttien yhteistyötä. Tiedän jo useita yhteistyötahoja, joissa psykoterapeutit ja päihde-, seksuaali- tai lyhytterapeutit tekevät työtä yhteisesti, asiakkaan parhaaksi. Tiedän myös tahoja, joissa omat edut ja egot eivät salli yhteistyötä, edes samaan terapiakuntaan kuuluvien kanssa.  

Mietin, onko se keneltäkään pois, jos esim. psykoterapiaan jonottavat asiakkaat saisivat ”ensiapua” muilta terapeuteilta? Tai terapeutit kävisivät toistensa luona terapiassa ja työnohjauksessa?

Yhteistyötä toivoisin tehtävän hyvässä hengessä, ilolla, innolla, toinen toistaan tukien ja rakentavasti keskustellen. Arvostelematta toisten ammattitaitoa, kokemusta tai koulutusta, puhumatta pahaa selän takana, epäilemättä toisten taitoja. Yhteistyötä nimenomaan asiakkaan parhaaksi.

Olen kokemukseni mukaan korkein ja pisinkään koulutus ei aina takaa hyviä ihmissuhde- tai elämäntaitoja. Ihmisen persoonalla on suuri merkitys, sekä sillä uskaltaako nähdä asioita monista eri näkökulmista. Uskaltaako myöntää olleensa väärässä, huomaamaan, ettei oma ammattitaito aina riitäkään, innostuuko uuden oppimisesta ja itsensä kehittämisestä? Osaako kuunnella loppuun asti, mitä toinen sanoo, ilman, että alkaa jo samalla miettiä mitä vastaisi tai kommentoisi?

Yhteistyöterveisin,

-Tuula

‍

Olen koulutukseltani farmaseutti, valmistunut v.1987 Kuopion yliopistosta sekä ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti psykoterapeuttisin valmiuksin (en siis psykoterapeutti), valmistunut Helsingin Psykoterapiainstituutista v.2019.

Mitä ihmettä apteekin myyjä voi tietää terapiasta? Tai ihmisistä ja ihmisten kohtaamisesta, huolista ja ongelmista ylipäätään? Moni saattaa miettiä voiko noilla olla mitään yhteistä?

Reilut 30 vuotta apteekissa asiakaspalvelussa työskennelleenä voin sanoa, että kyllä. Paljonkin. Olen urani aikana apteekissa kohdannut varmaan kymmeniä tuhansia ihmisiä; eri ikäisiä, erilaisista kulttuureista tulevia, erilaisista sairauksista kärsiviä, erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä.

Apteekkityössä olen tarvinnut monenlaisia ”taitoja”.  Mm. äidin, papin, poliisin, terapeutin, opettajan, toimistovirkailijan, siivoojan, kahvinkeittäjän ja sairaanhoitajan taitoja, vain muutamia mainitakseni ;)

Farmaseuttina tapaan päivittäin juuri uuden diagnoosin saaneita ihmisiä, huolestuneita vanhempia, uupuneita omaishoitajia, juuri läheisensä menettäneen ihmisen tai jännittyneen nuoren ensimmäistä kertaa e-pillereitä tai masennuslääkkeitä hakemassa.

Aito kohtaaminen ja huomioiminen noissa tilanteissa on todella tärkeää. Myös elämänkokemus ja ihmistuntemus auttaa ja hioo terävimpiä kulmia, mitä ja miten kohtaan, mitä sanon vai sanonko mitään. Koen terapiaopinnoista olleen todella paljon hyötyä asiakkaan kohtaamiseen, omaan jaksamiseen, stressinsietokykyyn ja ihmissuhteisiin työssäni ja yksityiselämässäni.

Ratkaisukeskeisenä lyhytterapeuttina törmään hyvin samanlaisiin ihmisiin ja ongelmiin. On huoli mm. omasta jaksamisesta työssä, parisuhdeongelmia, jännittyneisyyttä, masennusta, ahdistusta, unettomuutta.

Hienotunteinen kohtaaminen, huomioiminen ja kuunteleminen, ihmisen omien voimavarojen  ja vahvuuksien sekä uusien näkökulmien etsiminen ovat ratkaisukeskeisessä terapiassa keskeisiä  asioita.

Farmaseuttina en ehdota asiakkaalleni terapiaa, enkä terapeuttina kehota asiakastani hankkimaan lääkitystä tai luopumaan siitä. Farmaseuttina tiedän, ettei kaikkiin vaivoihin tarvita lääkitystä, mutta joissakin tapauksessa ne ovat tarpeen, ja silloin voin olla tukemassa. Terapeuttina taas voin olla asiakkaan tukena ja kuuntelijana, jolloin lääkitystä ei välttämättä tarvitse aloittaa lainkaan, vaan hän saattaakin saada avun lyhytterapiasta.

Pitkään farmaseuttina työskennelleenä osaan mielestäni kohtuullisen hyvin arvioida, milloin en pysty asiakasta auttamaan, vaan ohjaan hänet eteenpäin, hoitajalle tai lääkärille. Samoin terapeuttina uskon osaavani arvioida, milloin lyhytterapia ei ole asiakkaalle oikea vaihtoehto, vaan tarvitaan pitempää psykoterapiaa, psykiatrilla tai psykologilla käyntiä.

(Tästä olisikin hyvä aasinsilta yhteistyöhön eri toimijoiden kanssa, mutta siitä toisella kertaa).

- Tuula

‍

Tmi Toivonhelmiä on saanut nimensä mummoltani ja vaariltani.

Yhdyssanana se kuvastaa mielestäni hyvin ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa;

aina on toivoa ja pienen pienistä helmistä rauhallisesti punomalla syntyy kaunista helminauhaa.

Kaikessa suunnittelussa ja suunnittelemattomuudessa ovat tukenani ja turvanani olleet rakkaat läheiseni ja ystäväni. Ilman mieheni ja poikani ”lehmänhermoja” ei olisi valmista tullut. Ja tiedän, että läheiset ovat eläneet hengessä mukana.

Kiitos rakkaat!

Ilman ystävien tukea, vinkkejä ja neuvoja en olisi selvinnyt, kiitos!

Logon on suunnitellut Kaisa Niinistö ja nettisivut teki Kari Luukkonen.

Upeaa työtä molemmilta, kiitos ja iso kumarrus!

Kaikki kuvat, joita sivuillani näet, ovat itse ottamiani.  

Lainakuviin merkkaan kuvaajan nimen.

Tästä tämä lähtee.

Kaikki blogini tulevat olemaan ihan omaa ajatuksenjuoksuani ja omia mielipiteitäni.

Josko minusta vaikka tulisi blogin kirjoittaja?

-Tuula

‍